Täydentäviä tietoartikkeleita liittyen Suomen itsenäistymisvaiheeseen ja sen kansainväliseen vertailuun

​

Ensimmäisen maailmansodan rintamilla oli taistellut noin 60-65 miljoonaa miestä, ja näistä vain vajaa puolet palasi rintamalta ilman vammoja. Noin 9 miljoonaa miestä oli kaatunut, 7 miljoonaa kadonnut tai joutunut sotavangeiksi ja noin 21 miljoonaa haavoittunut.

 

Laajoilla alueilla riehuneet taistelut olivat aiheuttaneet ennen näkemätöntä tuhoa, tuhonneet tuhansia rakennuksia ja upottaneet satoja aluksia.

 

Itävalta-Unkarin kaksoismonarkialle maailmansodan paine kävi ylivoimaiseksi. Sen eri kansallisuuksien itsenäisyysvaatimukset voimistuivat. Kun Itävalta-Unkarin ja liittoutuneiden aselepo oli solmittu marraskuussa 1918, Itävalta ja Unkari julistautuivat tasavalloiksi ja Serbien, kroaattien ja sloveenien liitto (myöhempi Jugoslavia) kuningaskunnaksi. Tshekit ja slovakit olivat julistautuneet itsenäisiksi jo muutamaa viikkoa aikaisemmin.

 

Venäjän keisarikunnan raunioille syntyivät Suomen, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan sekä eräät lyhytikäisemmät valtiot kuten Ukraina ja Georgia.

 

Ensimmäisen maailmansodan rauhansopimukset solmittiin 1919-1920 Versaillesissa, Saint-Germainissa, Neuilly-sur-Seinessä sekä 1920 Trianonissa ja Sèvresissä. Hävinneet keskusvallat joutuivat luovuttamaan alueitaan voittajille, niille määrättiin sotakorvauksia ja niiden asevoimat rajoitettiin vain järjestyksenpitoon riittäviksi.

 

Versaillesin ”häpeä” sai monet saksalaiset janoamaan hyvitystä, ja myös muut rauhanteot jättivät jälkeensä kyteviä kiistanaiheita.

 

SISÄLLISSOTA

 

Sisällissota eli kansalaissota tarkoittaa sotaa, jota käydään yhden valtion kilpailevien hallitusten tai vain kansalaisryhmien välillä.

 

Suomen kielessä on varsin epäjohdonmukaisesti käytetty näitä nimityksiä riippumatta siitä, onko jonkin valtion omalla kielellä kyse kansalaissodasta (kuten englannin civil war, ranskan guerre civil, saksan Bürgerkrieg ja venäjän grazhdanskaja vojna) vai sisällissodasta (kuten ruotsin inbördeskrig). Yhdysvaltojen sisällissotaa on meillä nimitetty myös kansalaissodaksi ja orjasodaksi eri osapuolten keskeisen kiistanaiheen takia.

 

Varsin monissa sisällissodissa on mukana ollut myös ulkovaltoja, joko suoranaisesti tai osapuolia tukemassa. Vastaavasti on monissa valtioiden välisissä sodissa ollut mukana sisällissodan ominaisuuksia, kun yksi tai useampi valtio on pyrkinyt perustamaan toiseen valtioon itselleen myötämielisen hallituksen, ns. marionetti- eli nukkehallituksen.

 

Valtioiden muodollisen itsenäistymisen edellä tai heti sen jälkeen on käyty vapaussotia, joiden luonteeseen kuuluu, että se valtio, josta jokin toinen pyrkii eroon, koettaa hankkia itselleen kannattajia itsenäistyvän valtion kansalaisista ja kuvaamaan tilanteen sisällissodaksi. Itsenäistymisen onnistuttua sotaa kutsutaan vapaussodaksi, epäonnistuttua taas kapinaksi tai kansannousuksi.

 

Oman ryhmänsä sisällissodista muodostavat vallankumoussodat, siis sodat, joissa muutetaan myös valtiollisen järjestelmän perusteita. 1900-luvulla on käsitejärjestelmää mutkistamaan tullut maailmanvallankumouksen ajatus, jossa siis koko maapallo, kansallisvaltioiden sijasta, tulkitaan sisällissodan taistelukentäksi. Kansallisvaltiojärjestelmän ja maailmanvallankumousjärjestelmän sekamuotoja olivat lähes kaikki sodat, joissa bolshevistinen Venäjä ja sen seuraaja Neuvostoliitto olivat mukana tai taustalla.

 

VENÄJÄN VALLANKUMOUS JA SISÄLLISSOTA

 

Venäjän vallankumouksissa vuonna 1917 kumottiin ensin tsaarin valta ja sitten demokraattiseen hallitustapaan hajanaisesti pyrkinyt ”väliaikainen hallitus”. Näistä kumouksista alkoi Venäjän sisällissota, joka päättyi vasta 1922.

 

Sisällissodan taisteluissa yhdistyivät Venäjän eri poliittisten suuntausten kamppailu vallankumoushallituksen kukistamiseksi ja eri suurvaltojen ja eräiden pienempienkin valtioiden taistelu Venäjän alueella toisiaan ja Venäjän sisällissodan osapuolia vastaan.

 

 VALLANKUMOUKSET

 

Venäjän vallankumous helmi-maaliskuussa 1917 horjutti perinteistä järjestysvaltaa, mutta suuria sisäisiä taisteluita ei syntynyt, ennen kuin kenraali Lavr Kornilov aloitti syyskuussa armeijan osastojen tukemana hyökkäyksen Pietaria vastaan. Väliaikainen hallitus aseisti työväestön ja onnistui pysäyttämään tämän vallankaappausyrityksen.

 

Radikaalien sosialistipuolueiden suorittama lokakuun vallankumous (6.-7.11.1917) riisti vallan väliaikaiselta hallitukselta. Uusi V.I. Leninin johtama neuvostohallitus esti kansan valitseman perustuslakia säätävän kansalliskokouksen toiminnan.

 

Neuvostohallitus ei kuitenkaan pitkään aikaan pystynyt vakiinnuttamaan valtaansa ja syntyi Venäjän kansalaissota eli sisällissota. Jo joulukuussa 1917 Donin kasakat ryhtyivät bolshevikkien maapolitiikan ärsyttäminä taisteluun ja tukivat vastavallankumouksellisten ns. valkoisten kenraalien A.M. Kaledinin ja L. Kornilovin keräämiä armeijoita.

 

INTERVENTIO

 

Myös ympärysvallat katsoivat nyt aiheelliseksi suojella etujaan Venäjän alueella. Ne toivat joukkojaan eri puolille (interventiopolitiikka) ja pystyivät vaikuttamaan myös Venäjän sisäisiin asioihin.

 

Japani otti Vladivostokin haltuunsa 30.12.1917 ja länsivaltain laivasto saapui Muurmannin rannikolle maaliskuussa 1918.

 

Kesäkuussa 1918 brittiläis-ranskalais-amerikkalainen retkikunta otti Murmanskin haltuunsa, elokuussa myös Arkangelin. Muodollisena aiheena oli turvata Pohjois-Venäjällä olevat länsivaltain varastot, mutta tarkoituksena oli pienillä mutta tehokkailla osastoilla tukea venäläisiä valkoisia, niin että nämä saisivat idässä, pohjoisessa ja etelässä olevat joukkonsa yhdistetyiksi ja bolshevikkihallituksen kukistetuksi.

 

Länsivaltain palvelukseen liittyi myös entisistä suomalaisista punakaartilaisista koottu Muurmannin legioona ja vastaavia karjalaisia osastoja.

 

Etelässä Georgia, Armenia ja Aserbaidzan julistautuivat itsenäisiksi huhti-toukokuussa 1918.

 

TERRORI

 

Vuoden 1918 alussa neuvostohallitus lakkautti vanhan tsaarinajalta peräisin olleen armeijan ja muodosti sen tilalle puna-armeijan, aluksi vapaaehtoisista ja sitten asevelvollisuuden nojalla. Kouluttajiksi otettiin myös entisiä upseereita, mutta todellinen käskyvalta oli useinkin vallankumouksellisilla komissaareilla. Puna-armeijan organisaattorina mainetta saavutti Lev Trotski.

 

Kun vastustajat lähestyivät kaikkialta Moskovaa, jonka neuvostohallitus otti pääkaupungiksi uhanalaisen Pietarin sijaan, Lenin teloitutti kesällä 1918 Jekaterinburgissa vallasta syöstyn tsaarin Nikolai II:n ja hänen perheensä.

 

Bolshevikit turvautuivat punaiseen terroriin ja heidän vastustajansa valkoiseen terroriin. Sisällissota tuli olemaan raakaa ja kuolema korjasi satoa. Sisällissodan taisteluissa kaatui 1918-1922 noin 1 miljoona miestä ja haavoittui noin 6,5 miljoonaa.

 

Sodan alkuvaiheessa 1918 Saksan miehitysarmeijan vaikutus säänteli tapahtumia Venäjän keisarikunnan läntisillä raja-alueilla, mutta kun saksalaisten jouduttua marraskuussa 1918 tunnustamaan tappionsa maailmansodassa heidän joukkonsa vetäytyivät myös entisen Venäjän keisarikunnan alueilta. Itsenäisyyteen pyrkivät Baltian maat vapautuivat, mutta joutuivat pian neuvostohallituksen hyökkäysten kohteiksi.

 

PUOLA JA UKRAINA KUOHUVAT

 

Puolassa valtaan tuli Jozef Pilsudskin hallitus, ja se yritti saavuttaa vanhat, vuoden 1772 rajat.

 

Pilsudski oli maailmansodassa taistellut puolalaisine legioonineen keskusvaltain puolella. Puolalaiset onnistuivat saamaan tavoittelemansa alueet Saksalta ja Itävallalta, mutta idässä Puolan ja Neuvosto-Venäjän kiistat puhkesivat julistamattomaksi sodaksi (tammi-marraskuu 1919), kun Venäjä oli miehittänyt Puolan ja Liettuan kiistakapulan Vilnan. Puolalaiset etenivät kohti itää.

 

Ukrainassa sosialistijohtaja Simon Petljura kukisti saksalaisten lähdettyä kenraali Pavel Skoropadskin hallituksen. Ukrainalaiset joukot ottivat haltuunsa Galitsian ja perustivat Länsi-Ukrainan tasavallan, mutta joutuivat puolen vuoden kuluttua, toukokuussa 1919, luopumaan alueesta Puolan hyväksi.

 

Bolshevikit vuorostaan valtasivat 3.2.1919 Kiovan ja 8.4.1919 vielä Odessan, jota ranskalaiset olivat pitäneet puolisen vuotta hallussaan.

 

Etelä-Venäjällä ja Ukrainassa käytiin sisällissodan suurimmat taistelut. Tammikuussa 1919 kenraali Anton Denikin karkotti bolshevikit Kaukasukselta. Hänestä tuli valkoisten ylipäällikkö Kaledinin kuoltua helmikuussa ja Kornilovin huhtikuussa 1919.

 

Denikiniä tuki myös kasakoiden atamaani P.N. Krasnov. Toukokuussa 1919 neuvostovaltaa vastaan keskittyi valkoisia venäläisiä pohjoisessa, luoteessa Baltiassa (kenraali Nikolai Judenitsh), lounaassa (Denikin) ja etelässä Kaukasuksella (kenraali Pjotr Wrangel) ja idässä.

 

SIPERIAN AMIRAALI

 

Siperiassa oli marraskuusta 1918 asti Venäjän ”ylimpänä hallitsijana” valkoinen amiraali Aleksandr Koltshak, mutta tämän joukot joutuivat jo vuoden 1919 alusta lähtien vähitellen perääntymään huolimatta siitä, että Englanti, Ranska ja Japani tukivat häntä.

 

Siperiassa oli jo kesäkuusta 1918 toiminut noin 100 000 tshekkiläisen sotavangin muodostama legioona, jonka päämääränä oli turvata kotimatka Vladivostokin kautta. Se oli kaapannut Siperian rautatien valvontaansa ja asettui tukemaan Koltshakia.

 

Valkoisten venäläisten luonnollisia liittolaisia neuvostovaltaa vastaan olisivat olleet vasta itsenäistyneiden reunavaltojen (Suomen, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan jne.) hallitukset. Kun valkoisten venäläisten päämääränä kuitenkin pysyi vanhan Venäjän imperiumin rajojen säilyttäminen, nämä hallitukset eivät halunneet uhrata voimavarojaan rajojensa ulkopuolelle.

 

Näin mm. Judenitsh jäi ilman Suomen tukea hyökkäysaikeissaan, eivätkä valkoiset  kenraalit pystyneet koordinoimaan hyökkäyksiään. Yhteistoiminta ei onnistunut, kun taas neuvostojoukot voitiin siirtää nopeasti rintamalta toiselle.

 

Kun Koltshak oli saatu alkuvuodesta 1919 perääntymään Uralilta, punaiset hyökkäsivät lokakuussa Mustan meren suuntaan. Tuossa vaiheessa Judenitsh hyökkäsi armeijoineen Virosta Pietarin reunoille, mutta Trotski onnistui karkottamaan valkoiset takaisin Viroon.

 

Samaan aikaan valkoiset vetäytyivät etelässä Mustanmeren ranta-alueelle. Siperian suunnalla Koltshak vuoden 1919 lopulla menetti tilanteen hallinnan.

 

SODAN LOPPURATKAISUT

 

Länsiliittoutuneiden johto määritteli joulukuussa 1919 ns. Curzonin linjan Puolan itärajaksi, suunnilleen Bug-joen tasalle. Puola ei tähän tyytynyt vaan ryhtyi sotaan puolustaakseen Puolan vanhoja alueita.

 

Pilsudskin joukot, Petljuran ukrainalaiset tukenaan, valtasivat Kiovan toukokuussa 1920, mutta jo kesä-heinäkuussa ne joutuivat vetäytymään Varsovaan saakka M.N. Tuhatshevskin johtamien neuvostojoukkojen painostaessa.

 

Laajoissa operaatioissa neuvostojoukkojen huolto oli kuitenkin joutunut vaikeuksiin, ja Pilsudskin onnistui elokuussa 1920 murtaa ne ja saada ne perääntymään Grodnon-Brest Litovskin-Wlodawan linjalle. Syys-lokakuussa puolalaiset hyökkäsivät vielä Minskin edustalle.

 

Aselepo tehtiin lokakuussa 1920, ja Riian rauha maaliskuussa 1921. Venäjä suostui Puolan aluevaatimuksiin.

 

Ukraina liittyi vuoden 1920 lopussa neuvostovaltioiden joukkoon. Puola ja Liettua joutuivat vuorostaan sotaan, kun Puola otti Vilnan haltuunsa lokakuussa 1920. Tämä sota jatkui, tosin ilman aktiivisia taisteluita, joulukuuhun 1927 asti.

 

Kun uhkasi vaara, että Japani olisi laajentunut itäiseen Siperiaan, Yhdysvallatkin lähetti elokuussa 1918 joukkojaan Vladivostokiin ”suojelemaan tshekkien poispääsyä”. Tätä kautta tshekit pääsivät vihdoin lähtemään taisteltuaan sekä punaisia että valkoisia venäläisiä vastaan. Yhdysvaltain joukot vartioivat Siperian rataa Baikalilta Vladivostokiin, mutta eivät osallistuneet bolshevikkien vastaisiin taisteluihin.

 

Pohjois-Venäjältä länsivaltain joukot poistuivat elo-lokakuussa 1919. Etelä-Venäjältä valkoiset vetäytyivät maaliskuussa 1920. Vain Krimille jäi Wrangelin johtama pienehkö osasto.

 

Neuvostojoukkojen sitoutuessa Puolaa vastaan Wrangel iski vielä kesäkuussa 1920 pohjoiseen. Kun Puolan-sota oli päättynyt, bolshevikit karkottivat marraskuussa 1920 Wrangelin joukot Krimille ja saman tien Venäjältä.

 

Yhdysvaltain joukot lähtivät Vladivostokista huhtikuussa 1920 ja japanilaiset vihdoin lokakuussa 1922. Neuvostovalta jäi valtaan, tosin typistyneellä Venäjällä.

 

SUOMEN VAPAUSSOTA – KANSALAISSOTA

 

Suomen vapaus- ja kansalaissota tammikuusta toukokuuhun 1918 oli osa ensimmäistä maailmansotaa ja se liittyi samalla Venäjän bolshevikkien maailmanvallankumouksen tavoitteluun.

 

Marraskuussa 1917 Suomessa korkeimman vallan haltijaksi julistautunut eduskunta hyväksyi joulukuussa Suomen itsenäiseksi valtioksi. Eduskuntaan nojannut Suomen hallitus eli senaatti ryhtyi itsenäisyyden ja toimintavapauden turvaamiseksi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan Venäjän joukkoja ja Venäjän hallitus puolestaan julisti sodan Suomen hallituksen ”vastavallankumouksellisia” joukkoja vastaan. Näin syntyi vapaussota.

 

Eduskunnassa vähemmistöön jääneen työväenliikkeen edustajat puolestaan tekivät Venäjän lokakuun vallankumouksen esimerkkiä noudattaen ja turhautuneina parlamentaarisen vaikutusvaltansa vähäisyyteen vallankumouksen ja onnistuivat venäläisten joukkojen tuella saamaan haltuunsa maan eteläosan. Näin syntyi kansalaissota.

 

Senaatin valta keskittyi Vaasaan, vallankumouksellisten perustaman kansanvaltuuskunnan taas Helsinkiin. Eduskunta ei sodan takia pystynyt toimimaan.

 

Poliittista kriisiä oli syksyn 1917 mittaan kiihdyttänyt aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Itsenäisyysmiehet ja perinteistä järjestystä kannattavat perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja (vastustajien nimityksin ”lahtarikaarteja”) ja työväestön eri suuntaukset järjestyskaarteja eli punakaarteja.

 

Hallitus yritti näiden tilalle vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, ja eduskunta myönsi tammikuussa 1918 valtuudet lujan järjestysvallan perustamiseen – valtuudet, jolloin työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia.

 

Senaatti muodostikin järjestysjoukkoja, kiireessä suojeluskuntien pohjalta. Niiden johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim.

 

Vallankumousarmeijan päällystötehtävissä käytettiin venäläisten upseerien asiantuntemusta (mm. eversti Mihail Svetshnikov), mutta punakaartin ylijohtoon pyrittiin saamaan suomalaisia työväenaktivisteja. Huhtikuussa punaisen puolen ylijohdon otti diktaattorina Kullervo Manner.

 

Sodan alkuvaiheessa valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan.

 

Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Valkoisten etuna oli se, että heidän käytettävissään oli koulutettua päällystöä, jääkäripataljoonassa Saksassa koulutettuja, autonomisen Suomen armeijan päällystöä ja ruotsinmaalaisia vapaaehtoisia. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa. Vaikutuksensa sodan nopeaan päättymiseen oli myös Saksan valkoisille lähettämillä apujoukoilla.

 

Taisteluiden liepeillä ilmeni runsaasti sellaista väkivaltaa, jolla ei ollut välitöntä yhteyttä sodankäyntiin. Vallankumoushenkeen liittynyt suoran toiminnan linja, ”punainen terrori”, herätti nopeasti vastareaktion, ns. ”valkoisen terrorin”.

 

Teloitukset olivat monasti summittaisia ja veivät mukanaan sellaisiakin, jotka eivät olleet osallistuneet väkivallantekoihin. Kun vielä hallitusvalta halusi pikkutarkasti tutkia ja tuomita kapinaan osallistuneet, punaiset joutuivat odottamaan ratkaisua vankileireillä. Niiden olot olivat heikot, ja vankeja kuoli nälkään ja tauteihin. Nämä sodan seurausilmiöt jäivät monien mieliin pysyvämmin kuin itse sota ja sen syyt.

 

Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle ja se oli valmis uhraamaan asevoimia sotimi­seen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päät­tyisivät nopeasti, sillä oli vaarana, että sotatoimien veny­minen sai­si Saksan sekaantumaan asiaan.

 

Saksan painostus sai helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen lopettamaan Suomen punaisten julkisen tukemisen. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Sopimus todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen, mutta Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen sosialistinen tasavalta. Tuolloin myös valkoisten mielenkiinto kohdistui Itä-Karjalaan.

 

Venäjän vaikutusvallan vähentyessä Suomessa nopeasti Ruotsin hallituspiirit huomasivat, että nyt oli tilaisuus siirtää strategisesti tärkeä Ahvenanmaan saariryhmä Ruotsille. Humanitaarisen avun varjolla ruotsalainen laivasto-osasto 13.2. alkaen miehitti saariryhmän, mutta Saksa lähetti sinne joukkojaan 4.-5.3. ja Ahvenanmaa jäi näin kuulumaan Suomeen.

 

Saksalaisen Itämeren divisioonan hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle huhtikuun alussa ja johti Helsingin valtaukseen 15.4. Tästä apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden mutta joutui alistamaan taloutensa Saksan armoille.

 

Suomessa jatkuvasti olevat venäläiset taistelivat valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen Suomesta painostamalla ja neuvotteluin. Venäjän Itämeren-laivaston poistuminen Helsingin satamasta jään halki Kronstadtiin maalis-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.

 

Sotatoimien jo käytännössä päätyttyä Suomen hallitus toukokuussa 1918 ryhtyi toimenpiteisiin siltä pohjalta, että Venäjän kanssa oli tammikuusta lähtien vallinnut sotatila. Neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin. Monien välivaiheiden jälkeen solmittiin vuonna 1920 Tarton rauhansopimus.

​

​

​