VAPAUSSOTA 1918
Akateemikko Eino Jutikkala
Maaliskuun vallankumouksesta 1917 toukokuun paraatiin 1918
Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen Suomi alkoi päätähuimaavalla nopeudella kulkea kohti itsenäisyyttä, josta vain muutamaa vuotta aiemmin tuskin oli uneksittukaan. Autonomia oli oltu menettämässä, kun suomalaisia oli vaadittu lähettämään kansanedustajia Venäjän valtiopäiville ja kun toimeenpanovaltaa käyttävä senaatti oli miehitetty venäläisillä. Kukaan keisari Suomen suuriruhtinaiden sarjassa ei ollut katsonut maan perustuslakeja itseään sitoviksi, vaikka he käytännössä olivat harvoin poikkeuksin noudattaneet niitä vuoteen 1899 saakka. Sen sijaan maaliskuun vallankumouksen jälkeen Venäjää johtanut ns. Väliaikainen hallitus, joka koostui siihen asti syrjässä olleista liberaaleista, tunnusti suuriruhtinaskunnan valtiosäännön pätevyyden ja kumosi sitä loukanneet keisarilliset manifestit. Venäläistetyn senaatin tilalle se nimitti suomalaisista miehistä koostuvan hallituksen, jossa parlamentaaristen voimasuhteiden mukaisesti istui kuusi sosialidemokraattia ja kuusi porvarillista, äänten mennessä tasan ratkaisuääntä käyttävänä puheenjohtajana edellisiin kuuluva Oskari Tokoi.
VALTALAKI
Suomalaisille ei riittänyt se että autonomia oli palautettu siihen muotoon millaisena he olivat oppineet sen käsittämään. Täydellisen itsenäisyyden puolesta tosin toimivat vain aktivistit, jotka jo ennen vallankumousta olivat organisoineet jääkäriliikkeen Suomen vapauttamiseksi. Poliittisten päättäjien suuri enemmistö olisi tyytynyt laajentamaan autonomiaa, porvarilliset yhteistyössä Väliaikaisen hallituksen kanssa, sosialidemokraatit yhteistyössä Venäjän opposition, bolshevikkipuolueen kanssa -mikä yhteistyö ei tässä vaiheessa merkinnyt ideologista lähestymistä äärivasemmistoon. Laajentamisen tavastakin oli erimielisyyttä, kun enimmät porvarilliset pyrkivät siirtämään ”korkeinta valtaa” so. keisarin valtaoikeuksia senaatille, sosialidemokraatit taas eduskunnalle, jossa heillä oli tuolloin ehdoton enemmistö.
Vasemmisto ei kaihtanut sanomasta julki, että sen tarkoituksena oli näin hankkia otolliset olosuhteet luokkataistelulle. Vaikka mitään lupauksia Venäjän sosialidemokraateilta (menshevikeiltä), porvarillisista puhumattakaan, ei ollut saatu, he ajoivat 18.7. läpi ns. valtalain, jonka nojalla ”korkein valta” Suomen sisäisissä asioissa siirrettiin maan eduskunnalle sotilasasioiden ja ulkopolitiikan jäädessä venäläisille valtioelimille. Porvarilliset eivät estäneet perustuslakia olennaisesti muuttavan päätöksen syntymistä, vaikka siihen olisi riittänyt yksi kolmasosaa äänistä, eivätkä edes sen kiireelliseksi julistamista, johon olisi tarvittu vain kuudesosa äänistä. Olisihan valtalaki voimaantullessaan toki vienyt Suomen itsenäisyyttä pitkän askeleen eteenpäin.
Aktivistit, jotka olivat elättäneet toiveita yhteistoiminnasta sosialidemokraattien kanssa itsenäisyyskysymyksessä, alkoivat epäillä, että nämä muuttaisivat koko kansan tavoitteet luokkatavoitteiksi. Varovaisemmat porvarit pelkäsivät, että Väliaikainen hallitus tukahduttaisi väkivalloin liian pitkälle meneviksi katsomansa itsenäisyyshankkeet. Eduskunnan vasemmistoenemmistö kieltäytyi lähettämästä valtalakia Väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Suomi oli kuitenkin de facto tunnustanut sen keisarin vallanperijäksi, ja suomalaisenkin perustuslaintulkinnan mukaan kaikki valtiopäivien säätämät lait oli alistettava hallitsijan vahvistettavaksi.
Tapahtui siis vallankaappaus. Tässä vaiheessa se suuntautui vierasta valtaa vastaan, mutta vähän myöhemmin valtalain voimaansaattamisen vaatimus kohdistettiin oman kansan juuri valitsemia uusia valtiopäiviä vastaan. Väliaikainen hallitus, jossa myös menshevikit tässä vaiheessa olivat mukana, reagoi hajoittamalla Suomen eduskunnan ja määräämällä uudet vaalit toimitettaviksi. Niissä sosialidemokraatit menettivät enemmistöasemansa, mutta puolue vaati edelleen valtalain voimaansaattamista niin tulkittuna, että ”korkeinta valtaa” käyttäisi hajoitettu eikä vastikään valittu eduskunta. Valtiopäivät päättivät kuitenkin nimenomaisesti antaa valtalain raueta. Väärin ajoitettu valtalaki ei lopuksi vienyt Suomen itsenäisyyttä askeltakaan eteenpäin.
ITSENÄISYYS JULISTETAAN
Ennen näitä hiljaisia hautajaisia maailma oli mullistunut: bolshevikit olivat kaapanneet vallan Venäjällä. Toisin kuin Väliaikaista hallitusta, Suomi ei koskaan tunnustanut uusia isäntiä omaksi keisarikseen ja oli siten vapaa omatoimisesti ratkaisemaan, miten ”korkeinta valtaa” maassa käytettiin. Ensin valtiopäivät päättivät luovuttaa tämän vallan kolmelle valtionhoitajalle (9.11.), mutta kun vasemmisto vastasi poliittisella yleislakolla, saatiin kompromissina aikaan marraskuun 15. päivän julistus: ”Koska valtionhoitajia ei vielä ole voitu valita”, eduskunta päätti ”toistaiseksi” itse käyttää ”sitä valtaa, joka… on kuulunut Keisarille ja Suuriruhtinaalle”. Poikkeusta ei enää kuten valtalaissa tehty sotilasasioissa ja ulkopolitiikassa. Suomi oli näin tosiasiallisesti julistautunut itsenäiseksi. Hallitsijan ominaisuudessa eduskunta myös vahvisti säätämänsä lait ja näin joutui ottamaan kantaa myös edellisen eduskunnan säätämään mutta vahvistamatta jääneeseen valtalakiin.
Marraskuun 15:dettä on tarjottu jopa Suomen itsenäisyyspäiväksi. Se on sopivampi kuin heinäkuun 18., koska astuttua askelta ei myöhemmin otettu takaisin, mutta tämän vaiheen päivistä sopivampi olisi 9. marraskuuta, koska jo valtionhoitajapäätös tiesi irtaantumista venäläisestä esivallasta. Bolshevikkihallituksen perustaminen vahvisti itsenäisyystahtoa porvarillisissa piireissä, mutta laimensi sitä vasemmistossa. ”Sosialisteista on tullut suomettarelaisia so. myöntyvyysmielisiä Venäjään päin ja suomettarelaisista sosialisteja” yksinkertaisti maalaisliiton johtaja Santeri Alkio mielialojen muutosta.
Valtaa käyttäessään eduskunta joutui ensi tehtävikseen nimittämään uuden hallituksen, sillä eduskunnan hajoittamisen jälkeen sosialidemokraatit olivat yksi toisensa jälkeen jättäneet Tokoin senaatin. Porvarillisiin puolueisiin kuuluvista miehistä koostunut P. E. Svinhufvudin lista voitti sosialidemokraattien ehdotuksen. Yleislakon ajan murhat ja muut väkivaltaisuudet olivat syventäneet juovan ’valkoisten’ ja ’punaisten’ välillä ylikulkemattomaksi, eikä hallitusyhteistyö näiden kesken enää ollut mahdollinen. Senaatin käsiin kerääntyi enemmän valtaa kuin mitä marraskuun 15. päivän julistus olisi edellyttänyt, varsinkin sen jälkeen kun eduskunta (12.1.) myönsi sille rajoittamattomat valtuudet ryhtyä toimenpiteisiin järjestyksen ylläpitämiseksi.
Koska mikään valtio ei julistaudu ”toistaiseksi” itsenäiseksi, oli marraskuun 15. päivän päätöstä täydennettävä selkeäkielisellä ja juhlavalla riippumattomuuden julistuksella. Askel oli kuitenkin pitkä ja tulos arvaamaton. Monet hallituksen kannattajistakin epäröivät, koska takana ei ollut voimaa; konkreettisen kuvan heikkoudesta tarjosivat venäläiset sotilaat, jotka pitivät äänekästä torikokousta Senaatintalon edessä pelottoman Svinhufvudin kävellessä sieltä eduskunnan kokouspaikkaan Hallituskadulle. Voidaan sanoa, että Suomi hänen senaattinsa johdolla pelasi uhkapeliä, mutta kauas tulevaisuuteen ulottuvat ratkaisut ovat usein uhkapeliä, ja voi myös sanoa, että Suomi tarttui tilaisuuteensa ainoalla sopivalla hetkellä Venäjän armeijan ollessa hajaantumistilassa.
Tuolloin katsottiin ja myöhemminkin on katsottu häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta oli eduskunnassa äänestettävä. Itse asiassa mielipiteiden ero koski keinoja, ei päämäärää. Voittanut porvarillisten kannattama sanamuoto toteutti itsenäisyyden välittömästi, kun taas sosialidemokraattien ehdottama vain kehotti neuvottelemaan sen toteuttamisesta neuvostohallituksen kanssa. Pahempi halkeama repesi, kun vasemmisto oma-aloitteisesti ryhtyi neuvotteluihin Venäjän sotavoimien poistumisesta Suomesta. Venäläisten vastahakoisuutta voi ymmärtää sikäli, että maailmansota riehui edelleen ja maasta, jolla ei ollut omaa armeijaa, olisi muodostunut sotilaallinen tyhjiö Pietarin liepeille. Suomen sosialidemokraattien puolueneuvosto hyväksyi tämän näkökannan, ja yksityisissä mielipiteen ilmaisuissa mentiin vielä pitemmälle: O. V. Kuusinen lausahti, ettei venäläisten pitäisi poistua maailmansodan päätyttyäkään, ellei maassa sitä ennen olisi tapahtunut vallankumousta. Näin suurstrategiset näkökohdat kytkettiin Suomen sisäpolitiikkaan.
Vaikka Svinhufvudin hallitus jakoi maailmalla yleisen käsityksen siitä, ettei bolshevikkihallituksesta tulisi pitkäikäistä, sen oli kuitenkin vastentahtoisesti itsensäkin ryhdyttävä neuvottelemaan itäistä naapuria edustavan elimen kanssa ensin Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta ja sitten venäläisen sotaväen poistumisesta. On tunnettua, että edellisessä tavoitteessa onnistuttiin, jälkimmäisessä ei.
LENININ ”LAHJA”
Neuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea antoi tunnustuksensa 4.1.1918. Se ei ollut Leninin ”lahja” Suomelle. Kun tasavallan presidentti Kekkonen kernaasti puhui neuvostoliittolaisille lahjasta, ei hän esiintynyt historiantutkijana vaan diplomaattina, joka välitti poliittista sanomaa: minkä puolijumala oli erottanut, sitä älkööt ihmiset yhdistäkö. Samalla tavalla oli autonomian aikana vedottu keisarien antamiin vakuutuksiin. Pienen kansan oli Leninin mielestä päästävä vapaaksi suuren sorrosta, jotta sen energia vapautuisi autonomian puolustuksesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Työväen otettua vallan maa palaisi neuvostotasavaltojen liittoon.
Venäläisestä sotaväestä kyllä kotiutettiin jatkuvasti vanhempia ikäluokkia, mutta Suomesta vain samojen ohjeiden mukaan kuin muustakin imperiumista. Vielä tammikuussa maavoimien ja laivaston vahvuus Suomessa oli 70 000-80 000 miestä. Puuttumisesta Suomen sisäisiin asioihin ja kurittomasta käyttäytymisestä oli saatu runsaasti näyttöä, ja 19.1. venäläiset yhdessä punakaartin kanssa kävivät Viipurin suojeluskunnan kimppuun. Antoipa neuvostohallitus 24.1. Viipurissa olevan 42. armeijakunnan tehtäväksi peräti riisua suojeluskunnat aseista. Tässä tilanteessa senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi.
Svinhufvud lähti kansalaisrohkeutta osoittaen Helsingin edustalla olevalle sotalaivalle käymään neuvotteluja sotaväen poistumisesta, mutta ne jäivät tuloksettomiksi. Senaatin joukkojensa ylipäälliköksi nimittämä kenraali C. G. Mannerheim ryhtyi tammikuun 27. ja 28. välisenä yönä riisumaan Etelä-Pohjanmaan vahvoja venäläisvoimia aseista, ja jo sitä ennen olivat Pohjois-Karjalan heikot venäläisyksiköt antautuneet suojeluskunnille.
Mainittiin suojeluskunnat ja punakaartit. Suomen armeija oli jo ensimmäisellä sortokaudella hajoitettu, ja Venäjän maaliskuunvallankumouksen jälkeen myös kenraalikuvernöörin komennossa olleet poliisivoimatkin olivat hajoamassa. Järjestystä ylläpitämään ryhdyttiin muodostamaan yksityisiä jossakin määrin aseistautuneita kaarteja. Osa niistä oli aluksi poliittisesti niin puolueettomia, ettei historiantutkimuskaan ole pystynyt ratkaisemaan kumpaanko leiriin ne kuuluivat. Niistä kiteytyivät vähitellen valkokaartit eli suojeluskunnat ja työväen järjestyskaartit, jotka monien jäsenten vastustaessa omaksuivat punakaartin nimen. Jälkimmäiset moninkertaistivat jäsenmääränsä vasemmistolle tappiollisten eduskuntavaalien jälkeen, edellisten suosio kasvoi nopeasti yleislakon aikaisten väkivaltaisuuksien tultua tunnetuiksi. Erityisesti itä- ja pohjoissuomalaisilla suojeluskunnilla oli tavoitteenaan järjestyksen ylläpidon lisäksi aktivistien ohjelman mukainen venäläisten maasta karkottaminen sopivan tilaisuuden tullen.
TULI EI SYTY MUUTAMISTA KIPINÖISTÄ
Lenin näki sotaväsymystä potevan tsaarinarmeijan Suomessa vain punakaartin tukijoukkona; suomalaisten itsensä oli hoidettava vallankumouksensa. Kun hän lähti Pietariin Suomesta, missä hän oli jonkin aikaa piileskellyt Väliaikaista hallitusta, hän jäähyväissanoissaan kehotti: ”Nouskaa, nouskaa välittömästi ja ottakaa valta järjestäytyneiden työläisten käsiin.” Sittemmin hän itse ja muut bolshevikkipuolueen johtajat toistivat monesti samansisältöisen kehotuksen. Suomessa olevat venäläiset sotilasneuvostot, joissa ylivalta jo syyskuussa oli siirtynyt bolshevikeille, tehostivat kehotusta uhkauksin: ”Jos te kieltäydytte tukemasta meitä, me toteutamme itse kumouksen täällä. Silloin teidän on pakko ottaa valta käsiinne.”
Suomen työväki oli näet, kuten englantilainen historiantutkija Anthony F. Upton on osuvasti sanonut, ”vastahakoisia vallankumouksellisia”. Totuuden ytimen on kätkenyt päiväkirjaansa sosialidemokraattien johtajiin kuulunut K. H. Wiik . Näin hän kirjoitti: ”Bolshevikit pakottavat meidät vallankumoukseen, tahdommepa tai ei.” Kun Lenin lakkasi luottamasta Suomen sosialidemokraatteihin hän lähetti maahan Pietarin suomalaiseen siirtokuntaan kuuluvia pesunkestäviä bolshevikkeja. Vuoden 1918 sota sytytettiin Venäjältä käsin, ei vain niin että naapurissa riehuvasta tulipalosta lensi kipinöitä rajan yli, vaan myös määrätietoisesti tuodulla, palonarkaan aineeseen viskatulla tervasoihdulla.
Suomi oli kuin talo, jossa ei ainoastaan sisällä ollut vieraita aseistettuja miehiä vaan josta lisäksi ovi oli auki siihen kiinnirakennettuun venäläisten taloon. ”Läheisyys suuren vallankumouksen keskukseen… esitti olennaista osaa. Olisiko mikään Euroopan maa sellaisissa olosuhteissa välttynyt kansalaissodalta”, kirjoittaa valtiotieteilijä Sven Lindman . Historiantutkija Stig Jägerskiöld käyttää jyrkempää ilmaisua: ”Ratkaisevaa vallankumousyritykselle oli kommunistisen Venäjän vaikutus.”
Historiatieteessä puhutaan kehityksen välttämättömistä ja riittävistä edellytyksistä. Yksimielisiä on oltu siitä, että Venäjällä tapahtuneet vallankumoukset ja venäläinen vaikutus olivat vuoden 1918 sodan välttämättömiä edellytyksiä. Siitä, kuinka pitkälle ne olivat myös riittäviä edellytyksiä, on oltu ja voidaan olla eri mieltä; mutta kyseessä ovat vain aste-erot. Joka tapauksessa sodassa on riippumatta maahan jääneen venäläisen sotaväen osuudesta ulkoapäin vaikuttaneita tekijöitä.
PAHALLA POJALLA ON MONTA NIMEÄ
Historian tapahtumista annettujen nimitysten tehtävänä on luonnehtia niitä, ja tällöin on otettava huomioon ensinnäkin aikalaisnäkökulma so. millaisina toimineet ja myötäeläneet ihmiset itse kokivat näytelmän, koska nämä kokemuksetkin ovat osa historiallista todellisuutta, toiseksi kuva, jonka historiantutkimus jälkikäteen mahdollisimman laajan lähdemateriaalin perusteella on pystynyt antamaan, ja kolmanneksi lopputulos.
Ei vain rakkaalla lapsella vaan myös pahalla pojalla näyttää olevan monta nimeä. Jo vuoden 1918 sodan lähtökohta oli kaksinainen: hallituksen toimenpiteet venäläisten aseistariisumiseksi ja punakaartien yhtäaikaisesti aloittama vallankumous. On kiistanalaista, osuivatko ne vain sattumalta samaksi päiväksi. Joidenkin harvinaisempien ohella on sodasta käytetty nimityksiä kapina (tai punakapina), kansalaissota (tai sille rinnakkainen sisällissota, mihin nimitykseen hyvällä tahdolla voi sisällyttää myös taisteluihin osallistuneet vierasmaalaiset joukot), luokkasota ja vapaussota (aluksi myös vapaustaistelu).
Historiallinen tapaussarja on ainutkertainen, mutta useat samaan ryhmään luokitellut tapahtumasarjat, kuten kapinat, voivat muistuttaa sen verran toisiaan, että niiden vertaaminen toisiinsa on kiintoisaa ja hyödyllistä. Vertailulla voidaan kenties osoittaa, että tietyt tekijät yleensä laukaisevat tiettyjä ilmiöitä. Mutta jos tapaussarjojen välillä on olennaisia eroavuuksia, vertailu vie helposti hakoteille. Amerikan sisällissotaa 1861-65 ja Espanjan sisällissotaa 1936-39 käytiin itsenäisissä maissa, joiden tiedettiin pysyvän itsenäisinä riippumatta siitä, kumpi puoli sodassa voittaisi. Suomi oli vasta itsenäistymässä, ja sen pysyvän riippumattomuuden mahdollisuudet kietoutuivat sodan tuloksiin. Jos näin olennaiselta erolta ummistetaan silmät, menetellään kuten biologi, joka verratessaan karhun ja jäniksen ravinnon hankintaa ei ota huomioon että kummatkin ovat tosin kasvissyöjiä mutta karhu samalla lihansyöjä.
Nimitystä kapina käyttivät sodan jälkeen yleisesti niin punaiset kuin valkoisetkin ja se luontui yhtä helposti arkiseen kuin viralliseenkin kielenkäyttöön. Vapaussota-sanaa käyttivät yksinomaan valkoiset, jota vastoin kansalaissodan käyttö ulottui rintamalinjojen yli, kuitenkin niin, että leimallisesti oikeistolaiset välttivät sitä. Kapina-sana syyllisti toista osapuolta, kansalaissota molempia, myös sitä, joka ei sotaa aloittanut.
Koska vapaussota-nimitykseen yhdistettiin varsinkin sodan lähivuosina se ajatus että punaiset olivat venäläisten tukijoukko – eikä päinvastoin – sekin syyllisti punaisia. Eräissä yhteyksissä kuitenkin kansalaissota on saattanut syyllistää pahemmin, näin esimerkiksi kun eräässä juhlapuheessa 1970-luvulla sanottiin: ”Kansalaissota toteutti itsenäisyyden.” Näin ilmaistuna punaisten katsotaan taistelleen nimenomaan itsenäisyyttä vastaan, mikä ei ole historiallisten tosiasiain mukaista. Vapaussota-sana muutoin samansisältöisessä lauseessa veisi ajatukset maassa olleisiin venäläisiin, mutta viime vuosikymmeninä tämän nimityksen käyttö ei ole ollut opportunistista.
Karsaasti on katsottu myös niitä, jotka puhuivat kapinaan nousun syynä pitkäaikaisesta kotimaisesta kiihotuksesta. Jari Ehrnroothin v. 1992 julkaisema tutkimus Vihan vallassa sanan voimalla, jossa hän jäljitti ruohonjuuritasolla tapahtunutta voimaperäistä ”arkaaisen” vihan kylvöä, antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta kiihotusteorian vastustajille.
Toisen maailmansodan jälkeen myös kapina-sana jäi syrjään ja sen tilalle tuli vallankumous, jolla ei ollut samassa määrin rikoslain pykälistä muistuttavaa leimaa. Vallankumouksella tarkoitetaan kuitenkin pysyviä vallansiirtoja, joten sen sijasta olisi käytettävä mutkikasta termiä vallankumousyritys. Punaisen perinteen syövyttämässä ilmapiirissä ruvettiin pitämään kapina-sanaan liittyvää laillisuusnäkökohtaa kerrassaan sopimattomana, sillä marxilaiselle teorialle lait ovat vain luokkalakeja.
KAPINA – KETÄ VASTAAN
Kapina on aina tähdätty jotakin vastaan, Punakapina oli tähdätty äskettäin valittua eduskuntaa ja sen asettamaa hallitusta vastaan. Kun näin oli, se oli samalla tähdätty demokratiaa vastaan. Suomessa oli yksikamarinen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu eduskunta, jollaiset tuohon aikaan olivat vielä perin harvinaisia. Vallankumoukselliset eivät edustaneet edes eduskunnan sosialidemokraattista vähemmistöä, jonka mieltä ei sitä toimeenpantaessa kysytty, ja siten voidaan sanoa punaisten hallituksen, Kansanvaltuuskunnan, edustaneen vähemmistön vähemmistöä, Maalaisliiton lehdet eivät paljonkaan liioitelleet, kun ne julistivat kapinan olleen suunnatun ”maailman kansanvaltaisinta eduskuntaa vastaan”. Lausunnosta käy myös ilmi aikalaisten oma ajattelu valkoisten puolella.
Tällainen ajatuksenkulku ei ollut aivan vieras punaisillekaan, vaan jotkut olivat näin syntyneen ongelman vuoksi hämillään. Marxismi ei tosin leniniläisessä muodossaan antanut mitään arvoa kansanvaltaisuudelle, Kun Lenin tammikuussa hajoitti Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen, jossa bolshevikit olivat saaneet vain neljänneksen paikoista, hän julisti toimenpiteen merkinneen ”muodollisen demokratian idean täydellistä ja avointa likvidointia vallankumouksellisen diktatuurin tieltä”.
Mutta länsimainen sosialidemokratia ei hyväksynyt leninismiä. Suomen punaisten ruotsalainen veljespuolue piti tapahtumien kehitystä naapurimaassa niin kiusallisena, että se katsoi aiheelliseksi antaa jyrkästi tuomitsevan julkilausuman: ”Kyseessä on aseellinen nousu mitä laajimmalla pohjalla olevaa kansan valitsemaa eduskuntaa vastaan maassa missä kansan demokraattinen itsemääräämisoikeus näytti olevan luja. Sellainen teko on meidän mielestämme demokratian perusperiaatteiden kieltämistä, vähemmistön väkivallan julistamista yli kansan enemmistön”.
Entä Kansanvaltuuskunnan kaavailema uusi perustuslaki? Siinä oli puhdasrotuisesti demokraattiseen, valtalakityyppiseen järjestelmään ympätty geenejä proletariaatin diktatuurista. Tunnetuin on kohta, joka oikeutti ”kansan” (1ue työväen) ”nousemaan” eduskuntaa vastaan; mutta se ei ole ainoa ”luokkakantaisuuden” (sana Osmo Rinta-Tassin ) ilmaus. Sitä paitsi perustuslaki olisi saatettu voimaan vallankumouksellista tietä. Paljon puhuu sen luonteesta se, että Kansanvaltuuskunnan tarjotessa kahdesti kapinan lopettamista uuden perustuslain hyväksymistä vastaan, ainoakaan porvarillinen eduskuntaryhmä ei suostunut edes salaisiin neuvotteluihin vaihtokaupasta. Historiantutkimuksen kannanotoista mainittakoon, että eräässä v. 1977 pidetyssä seminaarissa katsottiin mahdottomaksi, että Suomi punaisten voitettua sodan olisi ollut sosialidemokraattinen, koska sitä olisi tosiasiallisesti hallinnut punakaarti eikä puolue – tässä kohdassa vielä lainkaan pohtimatta, olisiko itsenäisyys säilynyt.
LUOKKASODAN TEORIA
Luokkasota-nimityksen juuret ovat marxilaisessa historiankäsityksessä. Sodan aikana se oli harvinainen punaisellakin puolella, missä kansanomaisemmin puhuttiin sodasta ”herroja” vastaan. Nimityksen vakiinnuttivat kommunistit 1920-luvulla. Nimitys saattaa vedota siihen tosiasiaan, että punakaartin valtaenemmistö koostui työmiehistä. Mutta se ei päde selitettäessä valkoisen armeijan koostumusta.
Kaatuneiden perusteella laaditun tilaston mukaan virkamiehistön ja varsinkin talonpojiston osuus oli kyllä suurempi kuin näiden väestöryhmien osuus koko kansasta vuoden 1920 väestönlaskennan mukaan, mutta myös työväkeä oli senaatin armeijassa runsaasti. Eikä näin ollut laita vain sen miehistöaineksen, joka oli kirjoitettu rulliin helmikuun lopussa alkaneissa asevelvollisuuskutsunnoissa, vaan myös sen joukon joka oli vapaaehtoisina liittynyt suojeluskuntiin. Valkoinen armeija muistutti punaista armeijaa paljon läheisemmin maan koko väestön jakaumaa. Kaatuneista valkoisista oli talollisia 45 % (koko väestössä 28 % ) ja työväestöä 23 % (koko väestössä 33 %). Karjalan valkoisissa joukoissa, jotka käsittivät noin neljänneksen valkoisten rintamajoukoista, oli työväestöä jopa 34 % ja jo ennen asevelvollisuuden toimeenpanoa palvelukseen tulleistakin 23 % .Sitä paitsi asevelvolliseksi joutuminen ei väkipakolla tuonut valkoiseen armeijaan sille aatteellisesti vieraita miehiä: ’punamielisten’ oli helppo piileskellä metsissä tai paeta harvaan miehitetyn rintamalinjan yli etelään taikka itärajan taakse, tai sitten heidät voitiin jollakin verukkeella – esimerkiksi raihnauden tai huoltovelvollisuuden vuoksi – vapauttaa palveluksesta.
Niiden työmiesten, jotka taistelivat senaatin joukoissa, voidaan siten katsoa olleen ’valkomielisiä’ tai neutraaleja tai sellaisia sosialidemokraatteja äänestäneitä, jotka eivät hyväksyneet vallankumouksen tielle lähtemistä. Torpparien osuus on suunnilleen yhtä suuri kummassakin armeijassa ja pienempi kuin mitä heidän osuutensa koko väestöstä edellyttäisi.
Puhe ratkaisemattomasta maanvuokrakysymyksestä jopa sodan syynä on osoittautunut kytkeytymiseksi harhakuvaan, mutta sen voi kohdata journalismissa vielä neljännesvuosisata sen jälkeen kun torpparien asennoituminen sodassa on historiatieteessä paljastettu. Torppareilla ei edes eturyhmänä ollut aihetta tukea Kansanvaltuuskuntaa, sillä Svinhufvudin hallitus oli tammikuussa antanut eduskunnalle ehdotuksen laiksi, jonka nojalla torpparit saisivat lunastaa tilansa itsenäisiksi. Eräiden Leninin teesien lumoissa elänyt Kansanvaltuuskunta sen sijaan määräsi torpparit maksamaan veronsa yksityisen isännän sijasta toistaiseksi valtiolle ja horjui kahden mahdollisuuden välillä: joko oli vuokrasuhteen valtioon jäätävä pysyväksi tai oli torpat porvarillisen politiikan tapaan itsenäistettävä.
Oli sitten puhe työväestä tai torppareista, valkoista ja punaista armeijaa ei läheskään tiiviisti erottanut toisistaan luokkaraja. Työmiesten panos senaatin joukoissa on liian usein unohdettu.
Luokkasodan leimaa on sodalle pyritty antamaan myös tähdentämällä yhteiskuntarakenteiden ja poliittisten ilmastojen eroja rintamalinjan kummallakin puolella. Tässä puheessa on totta vain toinen puoli, jos sitäkään. Pitää paikkansa että valkoisen Suomen alueista Etelä-Pohjanmaalla, Keski-Pohjanmaalla ja Laatokan Karjalassa oli vankka talonpoikaisasutus, mutta näin oli myös punaisella puolella Etelä-Karjalassa. Se alue, jossa maanvuokraus ja siis torpparilaitos oli melkoisesti yleisempää kuin keskimäärin Suomessa, muodosti suunnikkaan, jonka lounaisrajan päätepisteet ovat Porkkalassa ja Uudenkaupungin tienoilla ja koillisrajan päätepisteet Ilomantsissa ja Suomussalmella ja jonka valtaosa siten sijoittui rintaman valkoiselle puolelle.
Kurjimmissa oloissa elävän väestöryhmän, loisten, tyyssija oli Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Kolmessa vaalipiirissä jotka kokonaan (Vaasan läänin itäinen, Kuopion läänin läntinen) tai melkein kokonaan (Mikkelin läänin) joutuivat valkoisen Suomen puolelle oli äänestäjien enemmistö vuoden 1917 eduskuntavaaleissa antanut kannatuksensa sosialidemokraateille.
Niin kuin sodissa on tavallista, rintamalinja muodostui strategisten näkökohtien mukaisesti. Se mielikuvituksellinen väite, että punaiset olisivat voittaneet, jos Suomessa olisi ollut asevelvollisuusarmeija, ei ole jossittelua vaan suoranaisesti todellisen tapausten kulun vastainen, sillä jo mainittu, sodan aikana luotu asevelvollisuusarmeija osallistui kumpaankin suuren ratkaisutaisteluun, Tampereen ja Viipurin valtaukseen. ”Se seikka, että komppaniassamme oli aika paljon mielipiteiltään vasemmistolaisia”, kertoo muudan mukana ollut, ”ei vaikuttanut häiritsevästi…, vaan kaikki tekivät heille määrätyt tehtävät moitteettomasti.” Purnaajia oli molemmissa armeijoissa paljon, mutta napina oli epäpoliittista ja kohdistui muonaan, levon puutteeseen ja päällystön kuviteltuun tai todelliseen taitamattomuuteen. Jossitella voitaneen siihen suuntaan, että jos maassa olisi ollut asevelvollisarmeija jo tammikuussa, kapinaan ei olisi lainkaan ryhdytty tai se olisi tukahdutettu alkuunsa.
Mutta on toinenkin syy, minkä vuoksi luokkasota-nimitys voi kuvata historiallista todellisuutta vain kapealta lohkolta. Marxilainen teoria, joka näkee ristiriidat pelkästään eri ryhmien aineellisten etujen välisinä, ei riitä selittämään konflikteja ja ihmisten asennoitumista niissä. On huomautettu, että valkoiset – vapaussota-aspektia vielä tässäkään huomioon ottamatta – panivat henkensä ”alttiiksi sellaisen epähavainnollisen seikan kuin yleisen oikeusjärjestyksen tai oikeusturvan vuoksi, josta edut koituvat koko kansan hyväksi” ( Pentti Renvall ). Jos luokkasota-henkeä esiintyi myös valkoisella puolella, kuten keskustelussa on huomautettu, se oli valkoisen terrorin edellä käyneen punaisen terrorin aiheuttaman pelon seurausta.
PITKITTÄ PUHEITTA KANSALAISSOTA
On kiistaton tosiasia, että saman valtion kansalaiset kävivät sotaa toisiaan vastaan. Nimitys lainattiin Venäjältä, missä taistelu tsarismin ja bolshevismin välillä jatkui pitkään, mutta missä kyseessä ei ollut itsenäisyys. Suomessa ongelman ydin onkin, oliko sota vain kansalaissotaa.
MIKSI VAPAUSSOTA?
Sikäli kun nimenannossa aikalaisten käsitykset otetaan huomioon, on todettava että jääkärit ja aktivistinen liike eivät valmistautuneet kansalaissotaan, joka tuli niille järkyttävänä yllätyksenä, vaan maan vapauttamiseen Venäjän vallasta. Alkio merkitsi päiväkirjaansa: ”Sen [kapinan] tarkoituksena on tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys.” Senaatti esitti julkisuuteen tarkoitetussa tiedotuksessaan tilanteen varovammin: ”Punaiset ovat saattaneet äsken saavutetun vapauden vaaranalaiseksi.” Mutta aikalaisnäkökulma on vain yksi muiden ja painavampienkin joukossa.
Jossittelu eli hienommalla nimellä kontrafaktinen historiankirjoitus sallitaan tieteessä johonkin rajaan saakka silloin kun on esitettävänä aihetodisteita. Vapaussota-nimityksen puolesta puhuu tällöin se todennäköisyys, että punaisten voittaessa Suomesta olisi tullut neuvostotasavalta, tahtoivatpa he sitä tai ei. Aihetodisteeksi kelpaa se, että Josif Stalin eräässä huhtikuussa pitämässään puheessa laski Suomen potentiaalisten neuvostotasavaltojen joukkoon. Kiistatonta ainakin on, että neuvostohallitus pyrki tähän tavoitteeseen. Sen kyky ei kuitenkaan tsaarinarmeijan romahdettua vastannut halua, ja mahdollisuudet puuttua Suomen asioihin vähenivät olennaisesti sen solmittua 3.3. Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksen, joka määräsi venäläiset joukot vetäytymään Suomesta. Mutta senkin jälkeen saapui Suomeen vielä puna-armeijan miehiä vapaaehtoisina.
Maassa olleiden venäläisten joukko-osastojen tai upseerien yhteistoimintaa punakaartin kanssa kuvataan Ohto Mannisen artikkelissa. Vuoden 1918 sodasta alkoi sotatila Neuvosto-Venäjän kanssa, ja se päättyi vasta Tarton rauhassa v. 1920. On toisarvoista, kuinka paljon venäläisiä kulloinkin osallistui taisteluihin. Valkoisen armeijan oli kaikissa operaatioissaan otettava huomioon vahvojen venäläisvoimien potentiaalinen uhka.
Vasta sodan päätyttyä Suomessa olevien kutsumattomien aseellisten voimien muodostama uhka maan itsenäisyydelle oli poistunut.
Suomen 75-vuotisena itsenäisyydenpäivänä kirjoitti tukholmalainen Svenska Dagbladet: ”Leninin ja Stalinin suunnitelmana oli…liittää Suomi Neuvostoliittoon yhtenä sen tasavalloista. Todellinen Suomen itsenäisyys pitäisi siis ajoittaa toukokuun 16:neksi, jolloin Mannerheim piti voitonparaatin Helsingissä, pikemminkin kuin joulukuun 6:neksi. Mutta palveleeko tällainen päiväsaivartelu mitään järkeviä päämääriä.” Juhlaa on vietettävä, lehti sanoo, kansallisen yhteistunnon vuosipäivänä. ”Mutta on muistettava tapaussarjan jatkosta.” On tehtävä se yleispätevä havainto, että vaikein askel kansakunnan syntymässä ”astutaan itsenäisyyden julistamisen ja itsenäisyyden välillä”.
Tätä askelta nimitetään Suomen historiassa vapaussodaksi. Sana kertoo vain osatotuuden siitä mitä tapahtui vuonna 1918, mutta ilmaisee sodan pysyvän tuloksen.
Akateemikko Eino Jutikkalan artikkeli on julkaistu teoksessa Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas (toim. Juhana Aunesluoma ja Martti Häikiö). Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön julkaisu/WSOY 1995.