Akateemikko Päiviö Tommila

Juhlapuhe vapaussodan päättymisen 90-vuotismuistojuhlassa

Finlandia-talo 16.5.2008

"Olkaamme aina kunnon suomalaisia"

Suomella on ollut kolme itsenäisyyssotaa. Ensimmäinen johti tasan 200 vuotta sitten maamme irrottamiseen vuosisataisesta yhteydestään Ruotsin kuningaskunnasta ja liittämiseen Venäjän keisarikuntaan sekä autonomisen suuriruhtinaskunnan muodostumiseen.

Toinen ja varsinainen vapaussota keväällä 1918 seurasi Suomen julistautumista suvereeniksi valtioksi, mikä vahvistettiin Tarton rauhassa 1920. Kolmas taistelu itsenäisyydestä käytiin toisen maailmansodan vuosina 1939–1944, jolloin Suomi torjui Neuvostoliiton yritykset alistaa maamme uudelleen yhteyteensä.

Mutta oliko vielä neljäskin vapaussota? Kuluneena keväisessä artikkelissaan nimittäin ministeri Max Jakobson katsoo Suomen oikeastaan olleen itsenäinen valtio vasta 16 vuotta, sillä aina vuoteen 1992 saakka yya-sopimus rajoitti maamme ulkopoliittista liikkuvuutta.

Isänmaan historia

Historia koostuu toisiaan seuraavista tapahtumista sekä niiden syistä ja seurauksista. Näistä muodostuu pitkiä kehityslinjoja, jotka on saatettu nähdä tiettyyn päämäärään hakeutuvina ja tulevaisuuteen johtavina. Suomalaiskansallisen historianselityksen mukaan isänmaan historia oli ”asteittaista nousua” kohti valtiollista itsenäisyyttä.

Tällainen vuosisatainen linja on kuitenkin ollut olemassa vain tutkijoiden rakentamissa selityksissä. Mutta on ollut tapahtumia ja ilmiöitä, jotka kertovat menneiden sukupolvien toiminnasta ja jotka muodostavat jatkuvasti tarkentuvan kuvan isänmaan vaiheista ilman että ne tarvitsevat perusteikseen esimerkiksi kansallishenkeä etenkään aikana, jolloin kansallisuusaatetta ei vielä ollut keksitty.

Sprengtportenin suunnitelmat

Modernia kansallishenkeä ei ollut niissä suunnitelmissa, joita Göran Magnus Sprengtporten 1700-luvun jälkipuoliskolla laati Suomen itsenäistämiseksi Ruotsista. Niiden taustalla oli reaalipolitiikkaa: hänen mukaansa suomalaisten kannatti oman etunsa vuoksi luopua Ruotsista ennen kuin Venäjä kolmannen kerran saman vuosisadan varrella miehittäisi Suomen.

Suomi valloitettiin 1808, mutta se tapahtui sodassa, johon Venäjä oli ryhtynyt Ranskan painostamana Ruotsin saattamiseksi Englannin vastaiseen saartorenkaaseen. Sota muuttui kuitenkin hetimiten valloitussodaksi ja Suomen armeijan ajoittaisista voitoista huolimatta maa jäi miehittäjien haltuun.

Viaporin antautuminen

Ruotsin kannalta ratkaiseva katastrofi tapahtui miltei päivälleen 200 vuotta sitten, toukokuun 3. päivänä, jolloin Viaporin linnoitus antautui venäläisille. Pietarissa ei turhaan vietetty suuria voitonjuhlia.

Haminan rauhassa syyskuussa 1809 Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen läänien lisäksi Lapin, joka ei ollut kuulunut Suomeksi katsottuun valtakunnan itäiseen puoliskoon. Jo sodan kestäessä Venäjä oli aloittanut rauhoitustoimet suomalaisten muokkaamiseksi myönteisiksi uudelle emämaalle.

Keisari Aleksanteri I otti Suomen suuriruhtinaan tittelin, ja sodan alusta lähtien suomalaisille luvattiin pitää voimassa heidän uskontonsa, lakinsa, oikeutensa ja privileginsä. Näin oli tehty ennenkin liitettäessä Venäjään uusia alueita.

 ”Ei mikä tahansa provinssi”

Mutta Suomi ei ollut mikä tahansa provinssi. Se oli alueeltaan kolmas osa Ruotsin valtakuntaa, ja kun se sai säilyttää lakinsa ja oikeutensa, tämä merkitsi pohjoismaisen yhteiskuntajärjestyksen mukaan hallitun alueen liittämistä osaksi itsevaltaisesti hallittua keisarikuntaa.

Kun Suomi oli keisarin näkemyksen mukaan järkevästi hallittu maa, näytti edullisimmalta antaa sen hallinto suomalaisten omiin käsiin. Tätä johtamaan Aleksanteri kiinnitti synnyinmaahansa Suomeen muuttaneen kuningas Kustaa III:n entisen suosikin Gustaf Mauritz Armfeltin, josta Suomen asian komitean puheenjohtajana tuli merkittävä vaikuttaja myös Venäjän keisarin hovissa.

Ensi työkseen Armfelt toteutti Vanhan Suomen eli 1700-luvun aikaisemmissa sodissa luovutettujen alueiden yhdistämisen muuhun Suomeen. Armfeltin komitea ryhtyi myös vaatimaan, että suomalaisten oli rehellisesti muututtava suomalaisiksi, ”ei hutiloida ruotsalaisilla aatteilla” saati että olisi kunniallista olla mielipiteiltään venäläisiä.

Autonomian alku

Suomen itsehallinnollinen asema sai alkunsa joulukuun 1. päivänä 1808, jolloin keisari määräsi Suomen asiat esiteltäviksi suoraan hänelle ohi keisarikunnan ministeriöiden. Maan hallintorakennetta hahmotettiin Porvoon valtiopäivillä keväällä 1809 samaan aikaan kun kuningas Kustaa IV Aadolf vangittiin Tukholmassa ja uskollisuudenside Ruotsiin katkesi.

Suomea alettiin rauhan tultua hallita sen entisten lakien mukaan, vaikka Venäjän keisari-suuriruhtinaat eivät Ruotsin perustuslakeja dynastisista syistä koskaan allekirjoittaneet. Käytännössä syntyi siis kaksi Ruotsia.

Suomi sai ensimmäisen kerran historiansa aikana oman hallituksen, oman valtiontalouden ja omat keskusvirastot eli siitä tuli oma valtio, mitä jo syksystä 1809 symboloi omalla leijonavaakunalla varustettu leimapaperi.

Venäjän puskurivaltio

Sotavuosien seurauksena Suomen ulkopoliittinen asema muuttui. Wienin kongressissa 1814 ei Suomen kuulumista Venäjään asetettu kyseenalaiseksi. Ainoa maa, joka sen olisi voinut tehdä, oli Ruotsi, ja se oli jo saanut Norjan korvaukseksi Suomesta.

Myös Puolan kuningaskunnan perustaminen Venäjän yhteyteen vahvisti Suomen asemaa. Puolan mallin mukaan Suomen hallituskonselji muutettiin 1816 senaatiksi.

Oltuaan vuosisatoja Ruotsin etuvartioasema itään päin Suomesta tuli Venäjän ”puskurivaltio” länteen päin, mihin suuntaan Viaporin rintama kääntyi ja mitä vahvistettiin rakentamalla Ahvenanmaalle Bomarsundin linnoitus. Sen kuitenkin ranskalais-englantilainen laivasto tuhosi Itämaisen sodan päivinä 1854, minkä jälkeen Ahvenanmaa kansainvälisesti demilitarisoitiin eikä tilanne ole tällä kohdin muuttunut.

Itämeren tilannetta vakiinnutti Venäjän ja Ruotsin 1812 tekemä sopimus, jossa Ruotsi luopui revanssihaaveista Suomeen päin ja Venäjä taas lupautui tukemaan Ruotsia Norjan saamisessa. Vuoden 1812 tasapainopolitiikan on katsottu jatkuneen senkin jälkeen kun Norja ja Suomi 1900-luvun alussa itsenäistyivät.

Sodan seuraukset 

On siis korostettava Suomen sodan kolmea seuraamusta: 1. Suomi erotettiin Ruotsista, 2. Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja 3. Suomesta tuli itsehallinnollinen suuriruhtinaskunta.

Entinen suurvalta Ruotsi kutistui entisestään. Venäjä sai kaipaamansa turvallisen vesireitin Itämerelle. Nuori historiantutkija Zachris Topelius tulkitsi jo 1843 Suomen poliittisen historian alkavan juuri vuodesta 1809.

Oliko sodan voittaja siis pieni Suomi? Ei sotilaallisesti, mutta tulevaisuutta ajatellen kyllä. Seurauksiltaan Suomen sota oli ensimmäinen vapaussotamme.

Byrokratian aika

Koska Suomen säätyjä ei kutsuttu uudelleen koolle ennen kuin vasta 1863, hallinto juurtui virkamiesten käsiin. Ajanjakso leimattiin pitkään synkän byrokratian ajaksi. Oli se sitäkin, mutta juuri virkamiehet vahvistivat Suomea, sillä pitämällä pisteen ja pykälän tarkkuudella kiinni Ruotsin aikaisista laeista virkamiehistö vakiinnutti suuriruhtinaskunnalle lujan traditioon nojaavan oikeuskäytännön, joka loi pohjaa myöhemmälle itsenäisyydelle.

Muistamme maaherra Wibeliuksen sanat Suomen sodan päiviltä:

– Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää. 

Uudistusten aika

Keisarikunta ja Suomi muuttuivat Aleksanteri II:n noustua Krimin sodan jälkeen valtaistuimelle. Säädyt pääsivät taas kokoontumaan, ja vuodesta 1863 alkoi yhteiskunnan kaikilla aloilla voimakas uudistusten kausi. Suomi kehittyi kohti eurooppalaisia kansalaisvaltioita.

Erityisen tärkeätä oli kansakunnan valistus- ja koulutustason nousu kansan enemmistön kielellä suomeksi. Merkittävät innovaatiot saatiin Ruotsista tai suoraan Keski-Euroopasta mutta ei emämaa Venäjältä, jonne ne myös olivat tuontitavaraa.

Suomi alkoi yhä enemmän erottautua Venäjästä, mikä puolestaan herätti keisarikunnassa monilla tahoilla epäluuloja separatismista. Tästä ristiriidasta kehittyneen konfliktin tunnemme sortovuosien nimellä. Tällöin alkoi Suomessa myös kehittyä Venäjästä eroon pyrkiviä ajatuksia. 

Puolueet syntyvät

Alkava uudistuskausi synnytti maahan poliittiset puolueet. Suomalaisen puolueen tausta oli snellmanilaisessa suomalaiskansallisessa liikkeessä, joka puolestaan oli herättänyt vastaansa ruotsalaiskansallisen liikkeen.

Suomalaisen puolueen jakaannuttua kahtia liberaalit nuorsuomalaiset muodostivat sortovuosina ruotsalaisen puolueen kanssa perustuslaillisen, Venäjään päin jyrkemmän ryhmittymän kuin mitä vanhasuomalaisten myöntyvämpi suuntaus edusti.

Uutena poliittisena liikkeenä näyttämölle tuli työväenliike, ja kun yleinen äänioikeus ja eduskuntauudistus 1906 toteutettiin, työväenpuolue nousi suurimmaksi.

Kansan jakaantumisesta porvarillisiin ja työväenpuolueen kannattajiin tuli seuraavina vuosina yhä merkittävämpi yhteiskunnan jakolinja, jonka jyrkentyminen edelsi talven 1917/18 tapahtumia. Tämä tosiasia usein unohdetaan.

Japanin sota

Japanin sota oli osaltaan johtanut Venäjällä lakkoliikehdintään, joka suurlakon nimellä levisi myös Suomeen. Sortovuosien laittomat asetukset Suomessa kumottiin ja joukkoliike osoittautui tehokkaaksi toimintatavaksi.

Myös sortovuosina kiristynyt lehtisensuuri purettiin. Sananvapaus vietiin äärimmilleen ja sitä käyttivät nopeaan tahtiin perustetut työväenlehdet, joissa luokkavihainen, olemassa olevaa porvarillista yhteiskuntaa, uskontoa ja kirkkoa koskeva kirjoittelu kärjistyi aggressiiviseksi. Tämä on tärkeä realiteetti arvioitaessa kevättä 1918.  

Venäläinen sotaväki

Toinen realiteetti oli Suomessa oleva venäläinen sotaväki. Suomessa oli koko Venäjän vallan ajan ollut kymmenisen tuhatta venäläistä varuskuntasotilasta; maa oli ollut miehitetty, jos näin halutaan ilmaista.

Maailmansodan vuosina Suomen rannikoita linnoitettiin. Heinäkuusta 1914 Suomi oli sotatilassa muun keisarikunnan tavoin. Kun oma sotaväki oli 1901 lakkautettu, suomalaisia ei mobilisoitu rintamalle, mutta venäläisiä joukkoja lisättiin Suomessa. 

Tammikuussa 1918 maassa oli 19 venäläistä rykmenttiä ja muita joukkoja, yhteensä 76 000 miestä. Viaporissa oli lisäksi suuri Venäjän Itämerenlaivaston osasto, joka poistui vasta maaliskuussa.

Anarkiasta terroriin

Pahinta oli, että kumouksellisen tartunnan saaneet sotilaat käyttäytyivät monin paikoin anarkistisesti ja että heihin liittyi ajankieltä käyttäen suomalaisia huligaaneja.

Kansalaisten turvattomuus lisääntyi. Puhuttiin anarkiasta. Huomiota herättävin oli venäläisten matruusien vangitseman Alfred Kordelinin murha marraskuun alussa.

Keväällä 1918 jatkunut punainen terrori, jonka uhreina kaikkiaan kuoli 1700 ihmistä, oli kolmas taustatekijä loppukevään rangaistustoimille.  

Venäläisten rooli

Suomi julistautui joulukuun 1917 alussa itsenäiseksi, mistä loogisena seurauksena oli pyrkimys saada venäläiset joukot poistumaan maasta. Hallituksen suojeluskuntajoukot riisuivat Karjalassa ja Pohjanmaalla tuhansia venäläisiä aseista, mikä merkitsi alkua vapaussodalle.

Kevään kuluessa venäläisiä joukkoja vedettiin pois jo Neuvosto-Venäjän ja Saksan rauhansopimuksen perusteella, mutta hitaasti, ja maaliskuun lopussa Suomessa oli edelleen 14 000 venäläissotilasta. Heitä oli liittynyt tammikuussa alkaneeseen punaiseen kapinaliikkeeseen.

Kansankomissaarien neuvosto Pietarissa tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta tämä ei estänyt sitä harjoittamasta agitaatiota vallankumouksen puolesta eikä luokkasolidaarisuuden nimessä aseistamasta täkäläisiä punakaarteja. Venäläinen sotaväki jopa julisti sodan Suomen valkokaarteille.

Lenin oli hyväksynyt itsenäisyyden, mutta ei – kuten tunnettua – ystävyydestä Suomea kohtaan, vaan uskoen, että vallankumous Suomessa helpottaisi maan takaisinyhdistymistä nyt sosialistisesti uudistuneeseen Venäjään.

Toisen maailmansodan jälkeiset suomettuneet olot häivyttivät yleisestä tietoudesta yya-henkeen sopimattomana venäläisen sotaväen osuuden kevään 1918 tapahtumissa, jossa edelleen riittäisi tutkimista.

”Kysymys oli puhtaasti vallasta”

Kun Suomen työväenpuolueessa radikaalit ainekset saivat vallan käsiinsä ja julistivat 27. tammikuuta 1918 vallankumouksen alkaneeksi, oltiin parlamentaarisesti jo toteuttamassa monia keskeisiä työväenliikkeen ajamia reformeja, mistä syystä, kuten Seikko Eskola viimeksi on huomauttanut, kapinaan ryhtyminen ei olisi ollut tarpeellista. Kysymys olikin puhtaasti vallasta.

Syksyn vaaleissa Sosialidemokraattinen puolue oli hävinnyt eduskunnan enemmistön. Pietarissa bolševikit olivat kaapanneet vallan, mikä antoi Suomen työväenliikkeen radikaaleille toimintamallin.

Rintamalinjan muodostuttua olivat vastakkain yleistäen agraari-Suomi sekä teollisuus- ja kaupunki-Suomi. Armeijat olivat liki samansuuruiset, yhteensä aseissa oli enimmillään noin 180 000 miestä. Aseistuksen määrässäkään ei ollut paljon eroa. Lisäksi aseet olivat venäläisiä, valkoisten saksalaisilta ostamatkin venäläistä sotasaalista.

Valkoisten suojeluskuntalaisten ja punaisten työväenkaartilaisten lisäksi sotaan osallistui kummallakin puolella vapaaehtoisia, värvättyjä ja pakollakin otettuja, punaisella puolella siis myös venäläisiä. Laillisen hallitusvallan päätöksellä pantiin valkoisella puolella toimeen asevelvollisuus. Koulutusta pyrittiin kiireellä antamaan molemmin puolin, mutta pulaa oli kouluttajista. Miehistön asussa usein vain punainen tai valkoinen nauha siviilipuvussa tai lakissa osoitti puolen.

Ammattimainen sodanjohto

Kun sota kolmessa kuukaudessa päättyi valkoisten voittoon, merkittävä ansio lankesi ammattimaisemmalle sodanjohdolle. Ylin johto saatiin Haminan kadettikoulun käyneistä suomalaisista kenraaleista ja eversteistä, jotka vallankumouksen jälkeen olivat palanneet kotimaahansa aivan kuten Armfelt ja hänen aikalaisensa olivat tehneet Haminan rauhan jälkeen.

Valkoiset saivat tukea myös ruotsalaisilta vapaaehtoisilta ja apua saksalaiselta Itämeren divisioonalta, joskin vasta vaiheessa, jossa valkoiset jo olivat päässeet niskan päälle. Mannerheim kiiruhti tunnetusti sotatoimia, jotta saksalaiset eivät pääsisi esiintymään voittajina. Tämä oli myös 16. toukokuuta 1918 Helsingissä pidetyn voitonparaatin taustalla.

Punaisten johto puolestaan oli paljolti kouluttamatonta, eivätkä mukaan liittyneet venäläiset upseerit, joista eversti oli korkein, riittäneet täyttämään tarvetta. Mutta myös punakaartien johto pyrki mahdollisuuksien mukaan pitämään sodanjohdon suomalaisissa käsissä. Yhtäläisyyksiä oli molempien puolten korkeimmassa johdossa myös siinä että ylimmällä tasolla oli koko ajan oppositiota ja esikunnissa ristiin meneviä pyrkimyksiä.

Vakaumuksen puolesta

Tärkeä valkoisten menestystekijä oli Saksassa sotakokemusta saanut jääkäripataljoona, jota elähdytti voimakas itsenäisyyshenki ja josta saatiin kouluttajia ja osaava alemman tason päällikköporras. Kun punaisella puolella sitten omaksuttiin toiminnan selitykseksi kaatuminen vakaumuksen puolesta, tämä sama sopii yhtä hyvin valkoisiin: myös he taistelivat vakaumuksensa puolesta.

Vuoden 1918 tappiot olivat sotasurmaprojektin uusimman päivityksen (toukokuu 2004) mukaan 36 600 kuollutta. Valkoisia kaatui taisteluissa 3 400, punakaartilaisista 5 200, etenkin Tampereella.

Sisällissodat ovat usein verisiä koston mentaliteetin päästyä vallalle. Tämän olemme omana aikanamme nähneet Balkanilla. Kosto ei ole puolustettavaa eikä oikeuden ottaminen omiin käsiin, niin kuin aivan liian monta kertaa kevään lopulla ja kesällä 1918 tapahtui, mutta motiivit saattavat olla tiettyyn määrään ymmärrettäviä, jos ne kohdistuvat hävityksen ja väkivallan tekijöihin.

Ruokatilanne kurja

Punaisia kuoli valkoisen terrorin uhreina 7 400 ja vankileireissä menehtyi 11 600. Jälkimmäisten kohdalla on kuitenkin muistettava, että ruokatilanne oli kurja koko maassa ja että espanjan tautiin menehtyi ikään, sukupuoleen ja asemaan katsomatta kaikkiaan parikymmentätuhatta suomalaista.

Iso määrä punaisia siirtyi pakoon Venäjälle ja juuri vetäytymisvaiheessa tapahtui veritekoja. Valtaosa punavangeista vapautettiin tai sai pienen tuomion: kuolemantuomioita pantiin toimeen vain 125.

Mikä sota?

Oliko sitten kysymyksessä vapaussota, sisällissota, kansalaissota, luokkasota vai kapina? Kaikkia nimityksiä käytettiin jo 1918.

Vapaussota kertoo maan itsenäisyystaistelusta, kapina noususta vallitsevaa hallitusta vastaan. Sisällissota on käännös ruotsista, kansalaissota saksasta, englannista ja venäjästä. Mutta puhuttiin myös työväen vapaussodasta luokkataistelun merkeissä.

Päivänpolitiikan aseet

Kuluneena talvena on vaadittu Suomen hallitusta pyytämään anteeksi valkoista terroria. Tämä ei kuitenkaan voi tapahtua yksipuolisesti, sillä samalla tulisi myös punaisen puolen pyytää anteeksi omat väkivallantekonsa ja ylipäätään nousemisensa kapinaan laillista hallitusvaltaa vastaan. Tällaisesta en ole kuullut edes vihjausta.

Anteeksipyynnöissä onkin vaarana joutuminen helposti uuteen velkojen kierteeseen. Parhaan ratkaisun näyttäisi tarjoavan Tampereella äskettäin pidetyn sovintojuhlan kaltaisten tilaisuuksien järjestäminen muuallakin maassa.

Näille antaisi taustaa myös sen seikan muistaminen, että sota ei totaalisesti kattanut maata, että aseista kieltäytymistä esiintyi molemmin puolin ja että eri seuduilla tehtiin paikallisia rauhansopimuksia ja annettiin puolueettomuusjulistuksia sekä pidettiin sovintopuheita.

Oleellisen tärkeätä on, että vuoden 1918 traagisia tapahtumia lakattaisiin käyttämästä päivänpolitiikan aseina, kuten edelleenkin näkee tehtävän.

Entä jos…?

Historiantutkimuksessa ja julkisessa sanassa on yhä enemmän ryhdytty harjoittamaan pohdintaa: miten olisi kehitys mennyt, jos olisi valittu toisin. Historia ei kuitenkaan koskaan toista itseään. Muuttamaton tosiasia on, että kevään 1918 taistelu päättyi valkoisen puolen voittoon, mikä tarkoitti paitsi Suomen itsenäistymistä myös länsimaisen oikeusvaltion, demokratian, omistusoikeuden ja yksilön vapauden säilymistä.

Demokratian voimasta kertoo ennen muuta se että jo muutama vuosi myöhemmin Sosialidemokraattinen puolue muodosti hallituksen, samoin kuin se, että 1930-luvun alussa estettiin alkuunsa oikeistovoimien nousu monien Euroopan maiden malliin.

Entä jos sota olisi päättynyt toisin? Olisiko Suomi edelleen osa Venäjää vai 1990-luvun alussa itsenäistynyt entinen neuvostotasavalta?

Vapaustaistelu jatkui

Suomen itsenäisyys ja rajat vahvistettiin Tarton rauhassa 1920. Se ei kuitenkaan estänyt Neuvostoliittoa aloittamasta syksyllä 1939 hyökkäystä Suomea vastaan. Näin talvisota sai vapaustaistelun jatkamisen leiman. Tätä se oli siksikin, että sama sukupolvi joutui toistamiseen puolustamaan maataan. Mutta se oli myös sovintosota, sillä nyt aikaisemman veljessodan vastapuolet olivat yhteisessä rintamassa.

Me selvisimme, mutta raskain taisteluin ja uhrein. Samoin me selvisimme myös jatkosodasta. Suomea ei miehitetty kiitos Tali-Ihantalan torjuntavoiton, joka vasta viime vuosina on noussut nykysuomalaisten näköpiiriin.

Mutta maamme joutui maksamaan korkeat sotakorvaukset ja voittaja valvoi pienen Suomen askelia. Valtakunnan johto tuomittiin syyllisiksi sotaan, jossa se oli puolustanut maataan. Neuvostojoukkoja oli kymmenisen vuotta Porkkalassa aivan pääkaupungin tuntumassa. Rauha allekirjoitettiin Pariisissa vasta 1947, ja seuraavana vuonna Neuvostoliiton ja Suomen välillä solmittu yya-sopimus määritteli Suomen paikan maailmassa vuosikymmeniksi.

Kylmä sota

Saman ajan maailmaa leimasi kylmä sota, jossa Suomi tavoitteli puolueettomuutta itäisen ja läntisen maailman, kommunismin ja markkinatalouden, Varsovan liiton ja Naton välisessä kilpailussa. Tasapainoilussa onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin.

Vaikka yya-sopimus sitoi Suomen ulkopoliittisia käsiä, 1960-luvulla Suomessa asetettiin yhteiskunta- ja talouspoliittiseksi tavoitteeksi taloudellinen integroituminen Länsi-Eurooppaan. Tutkimus- ja kehitystoiminnassa tuli pitkän linjan pyrkimykseksi Suomen nostaminen maailman johtavien teollisuusmaiden tasalle. Näissäkin onnistuttiin ja Suomesta kehittyi pohjoismainen hyvinvointivaltio.

Tämä viitekehys, taloudellisen kilpailukyvyn ja kansalaisten hyvinvoinnin yhdistäminen, on tulevaisuudessa entistä tärkeämpi.

Eurooppa uudistui

Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän kukistuttua 1991 Eurooppa uudistui nopeasti. Kansandemokratiat muuttuivat oikeiksi demokratioiksi ja läntiset neuvostotasavallat itsenäistyivät, aivan kuten oli tapahtunut uusien valtioiden syntyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Euroopan Unioni sai nopeasti uusia jäseniä, myös Suomen, joka on pitänyt kunnia-asianaan olla mallioppilas ja aktiivinen toimija, mutta joka on halunnut turvallisuus- ja sotilaspoliittisissa asioissa ajaa omaa linjaa.

Historialliset kokemukset ovat istuttaneet suomalaisiin varovaisuutta sotilaallisia sitoutuksia kohtaan, mutta toisaalta ne edellyttävät ennalta ehkäiseviä turvatakuita. Perisuomalainen asenne on myös olla luottamatta – ainakaan liikaa – vieraan apuun.

Kansainvälistyvä Suomi

Mutta onko Suomi kyllin vahva luottamuksessaan omiin kykyihinsä? Osaako se vetää oikeat johtopäätökset ympärillään tapahtuvasta kansainvälisestä kehityksestä? Perisuomalaista on olla jatkuvasti kiinnostunut ja huolestunut siitä miten Suomeen ja suomalaisiin maailmalla suhtaudutaan. Tässä on pienille kansoilla ominaista halua löytää tunnustusta ja näkyvyyttä yhä enemmän kansainvälistyvässä maailmassa.

Markkinoiden globalisoituminen on suomalaisille positiivisena ilmiönä samaa kuin Nokia, negatiivisena Kiina-ilmiö, yritysten karkaaminen halvan työn maihin. Uuden vuosituhannen alussa Suomea vaivaavat, kuten teollisuusmaita yleensä, väestön ikääntyminen ja työvoiman puute.

Suomeen on vuosituhansien varrella tullut uutta verta eri ilmansuunnista. Muuttajat ovat integroituneet perusväestöön. Tätä sopii toivoa tulevaisuudessakin. Vasta jos heitä tulee niin paljon, että perusväestö alkaa sulautua tulijoihin, suomalaisuus on vaarassa.

Itsenäisyys ja vapaus

Vietämme itsenäisyysprosessin 90-vuotisjuhlia. Mutta eikö Suomen itsenäisyys ole jo kyllin vanha tullakseen toimeen ilman erityisiä syntymäpäiviä, etenkin kun Suomi kansakuntana on paljon iäkkäämpi?

Me tarvitsemme kuitenkin kansallisia merkkipäiviä muistutukseksi niin meille itsellemme kuin etenkin tuleville polville siitä rakennustyöstä, jota esivanhempamme ovat tehneet tämän maan ja sen vapauden hyväksi. 

Lopuksi: mitä on itsenäisyys ja mitä on vapaus? Itsenäisyys on lyhyesti tahtotila, jonka toteuttamiseen ja vaalimiseen vaaditaan aktiivinen kansakunta. Kansan ja yksilön vapaus taas on – lainaan kirjailija Volter Kilven tekstiä keväältä 1918 – kypsyyttä kantamaan edesvastuuta itsestään ja teoistaan.

Yksilötasolla lainaan isäni opetusta meille lapsille 1. päivänä joulukuuta 1939:

– Älkää olko kaikkien helposti johdettavia, vaan koettakaa aina myös itse punnita ja harkita asiaa, ennen kuin sen hyväksytte tai hylkäätte. Pysykää aina kunnon suomalaisina.

Kunnioitetut kansalaiset: velvollisuutemme on aina olla kunnon suomalaisia.
 

[takaisin alkuvalikkoon]